Olin viel ihan silmät sirrillään ko äiskä tuli makkarista kahvinkeittoon. Me kateltiin kuinka aurinko paistoi, tuuli puisteli parvekkeen "huvilaa", me kuultiin kotiharakan kätkätys ja mustarastaan liverrys, me vain oltiin, nautittiin ja oltiin lisää. Mä kyllä kyselin mungoja kerran, mutta tyydyin kohtalooni ja söin turskanpaloja kastikkeessa. Äiskä luki Hesarii. Äkkiä se sano, et tänään se lähtee Kampin palvelukeskukseen kuunteleen luentoo nivelkivuista. Lehdes oli siitä kuulemma ilmotus. Saas nähä lähteekö? Mä vähä epäilen.

Sit ovikello soi. Äiskä ei taaskaan menny avaamaan. Mä ehin aatella siitä vaikka mitä. Sit avain kierty lukossa. Ovi aukes ja sieltä tuli kaks isoa ihmistä tai iso ja vähä pienempi. Mä huomasin heti et ne tykkää musta. Se pienempi jutteli mulle. Se sanoi oikein huomenta ja silitti turkkia. Se toinen otti repusta letkuja ja mittareita. Ne istu äiskän kaa vastakkain ja mittas ja mittas, mut äiskän käsivarsi ei puhunu mitään. Lopulta se toinen teki samaa ja sano sitte, et paineet on 192/110. Se jota sanottiin opiskelijaksi jako äiskän dosettiin lääkkeitä. Sit jako tarkistettiin ja katottiin mitä reseptejä pitää uusia ja mitä lääkkeitä laittaa hakuun. Ne viipy tunnin ja puheli äiskän vaivoista, Nannasta ja musta. Lähtiessä ne sano, et tuovat torstaina äiskälle lisää lääkkeitä.

Nyt ollaan sit kerrottu toisillemme unista, kuunneltu radioo ja nuokuttu.