Kestää kauan kasvattaa äiskän nyrhimät kynnet naskalinteräviksi sohvantuhoajiksi. Toisinaan onnistun pitämään käpäläni erossa verhoista ja sohvista. Kynteni välkkyvät kuin timantit. Tunnen itseni kissojen kissaksi. Kuljen lippu korkeella kaksios. Pärjään miltein omillani. Laulaa loilotan komeimpia suustani helähtäviä säveliä. Annan äiskän puuhata omiaan. Saan osakseni silkkaa ihailua. Kehuja. Herkkuja. Kissanminttua. Silityksiä.

Ja sitten.

Jokin naksahtaa päässäni. Hurlumhei pyörittää. Lennättää. Nostaa siiville. Lennän. Lennän. Lennän.

Herään kuin unesta: sohvanpäätyyn uponneet kynnet juuttuneina keinonahkaan. "Näpit irti"; raikuu kaksiossa.  Teräs leikkaa viiltäen ilmaa. Pyyheliinaan käärittynä katselen timanttisadetta ympärilläni. Itkettää, mutta naukaisu juuttuu äänihuulten poimuun. Äiskä irrottaa otteen. Silittää kuin katuisi naksutteluaan. Tiedän ettei se kadu. Pariin kuukauteen sohviin ei ilmaannu viiltoja. Häpeilen töpöjä naskaleitani. Sitten totun vajavaisiin tassuihini. Elämä jatkuu. Miten oppisin eilisen kokemuksista, mietin.