mun turkki alkaa elämään omia aikojaan. Se aaltoilee ku meri. Tutisuttaa koko kroppaa. Täs kuvas mä tunnen eka oireet. Ja eikö vain, äiskä huomas mitä mulle on tapahtumas. Mä en olis halunnut julkistaa alennustilaani. Äiskä sanoi: "Noin käy kaikille sisäkissoille kun ne eivät voi juosta saaliiden perässä. Laitetaan kuvat sun blogiin. Asiasta kuin asiasta pitää voida puhua tai kirjoittaa. Salailu paisuttaa kipeät tavat, oireet ja sairaudet salaperäisiksi ja pelottaviksi. Avoimuus auttaa tutustumaan kaikenlaisiin kissoihin ja niitten joskus hassuihinkin tapoihin ja tempauksiin."

Äiskä oikein vaahtos. Se rohkaisi mua paatoksellaan. Aattelin et antaa palaa. Häpeähäkki on jo kahlinnut tarpeeksi. Ehkä tää on alku jolleki toisellki itteään soimaavalle kaksios elävälle kattiparalle.

Täs kohtaa mä repesin totaalisest. Ajoin häntääni takaa. Itte en sitä tiennyt, mut äiskä valisti jälkikäteen. Mä leijuin hyrränä ympäri huonetta. Nousin ilmaan. Sauhusin kirjahyllyn päällä. Yritin hypätä parvekkelt alas. Tanssin pöydäl. Äiskän tavarat lenteli kuin siivet saaneina. Yritin nuolla turkkia et se lepäis hiukan, mut se vaan nyki,, nyki,,.