heräsin makkarista kuuluvaan sängyn natinaan ja päätin nukkua loppuyön siellä missä ihminenkin. Äiskän aloittaessa rikkinäisen ja jäykän liukkarin avaamisen, työnnyin ohi, verhontaakse ja sieltä sängyn alle. Luulin toimineeni huomaamatta, mutta ei, kun äiskä palasi veskistä välähtivät valot. Missä sä oot, kuulin unisen kysymyksen. Painauduin vuoteen alla seinää vasten. Äiskän naama kurkki hämärään. Olin olevinani näkymätön. Kai olinkin. Valot nimittäin sammuivat ja äiskä kääntyili kerran tai pari. Sitten kuului vain kuorsaus. Odotin hetken ennenkuin hyppäsin viekkuun. Äiskä ei inahtanutkaan. Nukuimme melkein nekukkain yhdeksään. Jäin makoilemaan koko päiväksi äiskän lakanoihin. Illalla vaihdoimme puhtaat sänkyvaatteet. Ovi on taas tiukasti kiinni. Turha edes unelmoida pääsevänsä kaksion kaikkein pyhimpään ennen seuraavaa lakananvaihtoa. Ne karvat. Aina sama urputus.
Ei musta enää karvoja lähde, naukasin. Äiskä ei tainnut uskoa mua.