meinas koituu äiskän jalan kohtaloks. Eestaaskävely asemalle taisi olla liikaa. Tai sitten ei. Särkylääke oikeaan aikaan auttoi ja nökötys television äärellä kinttu koholla paransi vihlomisen ainakin toistaiseksi. Äiskä rauhoittui. Päätti pitää kävelytauon. Tyytyä toisten urheilusuorituksiin. Mun turkinkunnon tarkkailuun. Ja kun lukemistakin löytyi. Niin mikäs tässä on ollessa.

Aurinko lämmittää kaksioo. Äiskä riisui iltapäivällä kaulaliinan ja yhden puseron. Vaihtoi shaalin kevyempään. Joi kuuman teen sijaan kylmää mehua ja suunnitteli uskaltautuvansa jopa suihkuun. Se siis lakkasi palelemasta. Uskokaa tai älkää. Mut mä en kuulemma saa näykkii karvoja jaloistani. En vaikka hikoilen. Olo on nolo. Tukala. Kuuma. Pakko uskoo tota. Pakko mikä pakko.