Yks mun lempiharrastuksista on polkeminen. Mä en muista oonko kertonu siitä. Varmaan, mutta tässä lisää. Ihanimmillaan pääseen nirvanaan ja saavutan jonkinlaisen valaistumisen. Poljen, poljen äiskän sylissä ja rukoilen, ettei se saa musta tarpeekseen ennen täyttymystä. Aniharvoin pääsen näin pitkälle. Kauhukseni kuulen yleensä närkästyneen huudon; "Hemmettiin siitä pitkine kynsines!" Huudosta huolimatta jatkan. Lopettaminen tuntuu niin tuskalliselta. Jatkan ja kiihdytän vauhtia. Sit rävähtää kämmen takapuoleen; "Eikö sana kuulu tumpelo!" En saa polkemista katki sittenkään. Ajatuksissani on vain emo ja broidit viekussa polkemassa. Tunnen kuinka suuhun valuu lämmin makea maito. Masussa kehrää ja lirisee.

Ja sitten, "Jos tuo ei lopu tällä sekunnilla  isken nekkuun!" Äiskän ääni on niin karmiva et koovissa vihloo. Mä saan vaivoin jarrut päälle. Naukasen; "Lupaan, mä lupaan etten kiusaa sua koskaan enää. En ikuna päivänä. Ja äiskä siihen; "Senku näkis!" Ei äiskällä oo mitään edellytyksiä ymmärtää mua. Tai tota. Se kyl sano et on saanu vauvana vuoden tissii! Ehkä sitä on estetty silloin polkemasta. Siitä se ei oo maininnu sanallakaan, mut niin sen täytyy olla.

Viime yönä äiskä oli nähnyt unta sen terapeutista. Sillä oli lohdutettu ja hyvä olo herättyään. Se tunsi olevansa paremmin kasassa unen ansiosta. Hyvä niin. On ollut raskasta katella raunioita sen sairaalareissun jälkeen.

Huomenna Janne tulee virittään Samsungin. Äiskä toivoo, et pikku- ihminenkin tulee. Se toi kaupasta pikku- ihmiselle pallon ja mulle hiiren. Röykkyytin sitä et karva pöllys.