Uneksin kaidetaiteilijan urasta nuorena ja käytin jokaisen aukeavan mahdollisuuden harjoitteluun. Vain kerran putosin kaiteelta ja silloinkin turvaan.

Viime yönä unissani elin muistoissani Hilapellontiellä. Seikkailin naapurissa. Makoilin äiskän "kesäteltan" vuoteessa. Olin lentävä katti. Agropaatti. Tanssija. Voimistelija. Kissojen kielen tulkki. Jo silloin harjoittelin napsuttelua blogiini. Luin ihmisten ajatuksia. Opin taituriksi mielen saloihin. JNE:.

Aamulla heräsin kurnivaan mahaan. Ahmin naksuja, koska muuta ei ollut. Tuli ykä. Huusin makkariin: Äiskääää tuu siivoon. Ja ihme tapahtui. Äiskä liu´utti ovea. Haki kylppäristä pesuvälineet. Siivosi sotkun. Mutta ei siinä kaikki. Äiskän kumarrellessa harjoineen, siltä tuli kakki (tämä on sitten salaisuus. Sanon vain.) Lopun varmaan arvaattekin. Meillä on totuttu tähän. Kuka olisi uskonut vuonna 1992, kun suolistoleikkauksen jälkeen osastolla 5 tai 6 tai mitä lie, paisui mahtavaksi palloksi kerran jos toisenkin. Ei ainakaan äiskä.

Tämä kai siksi et äiskä sai eilen kuumetta. Kurkunpää turposi. Äiskä aloitti heti kortisonin. Sai jopa hiukan nukuttua. Olo on hiukan hutera. Meillä molemmilla. Onneksi lääkitykset tehoavat. Takuuvarmasti. Kai.