Ja kiinni jäin. Sain herätellä äiskää tuntikausii. Viimein puolenpäivän maissa takkutukka pisti naamansa ovenraost ja ihmetteli: "Mikä mättää karvakorva. Miksi pauhaat mölytoosa. Mulla on univajetta, enkä tykkää sun huutelusta keskellä yötä." Mä siihen: "Ai keskellä yötäkö?" Äiskä: "Kellohan on vasta yksi." Mä: "Oot nukkunu yli puol vuorokaut." Äiskä: "Narraat." Viimein se tajus missä mennään. Sain jopa ennen veski reissuu Lihanpaloja . "Halpiksia," naukasin. Nakkelin niskoja ja matelin tympääntyneenä parvekkeel. Kun äiskä keitteli kahviinsa, hyppäsin kaiteelle tunnusteleen ilman kosteutta. Vähän tassut lipsu, mut jäin lipoon vesipisaroit, ihmetteleen männyn neulasten ruskettumist ja seuraan ku pikku- likka roiski vesilammikos. Äiskä sai aamupalansa valmiiks. Se näki mut. Otti kameran. Räpsi mua kaiteel. Viimein huomasin et muutuin näkyväks. Naukasin säikähtäneenä. "Armoa." Sitä ei annettu.

Tässä olen enkä muuta voi. Äiskän rakkaan kirjoitelman, "Syliajan" alla. Ei tää syli juuri lämmitä. Vaihtelu kyllä virkistää. Elämässä on elämisen maut ja tuoksut. Ensin pörisi imuri. Sit hurisi pesukone. Keittolevytki napsu ja pian tuoksui siskonmakkarasoppa. Mäkin maistoin sitä äiskän mieliks. Voi olla että syön huomennakin ja ylihuomenna.