Mulla meni hermo. Äiskä nousi taas aivan liian aikaisin. Laskevat verensokerit on tehnyt siitä epäluotettavan. Entinen nuokkuva äiskä on kadonnut. Tuttuus ja ennakoitavuus elämäst poissa. Parvekkeellekin pääsin jo seitsemält. Aamun viileys jäykisti lihakset. Äiskä nukkui päivänokosii jo yhdeksält. Mä hyppäsin viekkuun. Tunnin kuluttuu heräiltiin. Sääkset eivät olleet pesällään. Posti toi mainoksia. Äiskä söi eilisen salaatin lopun. Mä tunnustelin lämpötilaa ulkona. Pötkötin kauhtuneel matol. Tässä kohtaa räjähti nahan alla. Mä lensin ritilälle. Äiskä huus: "Alas sieltä." Kattelin sitä ja naukasin: "Siinähän huudat, jään tänne ikuisiks ajoiks."

Tuijotettiin pupillit mustina tovi toisiamme. Äiskän keho suoristui. Olkapäät kohosivat. Jalat nykivät. Se tuli kohti. Mä lensin sen päätä hipoen tuoliin. Siitä yhdel loikal olkkariin. Kaahasin "hurlumheitä" varttitunnin. Matot sai kyytiä ja kirjat hyllyillä. Vaateläjä putos eteisen lattialle. Kylppäris sangot kaatuili. Nuolin turkkii ja koipii. Mikään konsti ei tuonut rauhaa, Näin äiskän sulkeneen parvekkeen oven. Onneksi. Olisin varmaan posauttanut koristeomenapuun oksalle ja siitä asfaltille. Testannut ne yhdeksän henkee. Levoton olo jatkuu..jatkuu..

En tykkää komentelust. Inhoon äiskää. Tekis mieli raapii sen kintut verille. Lukita se sisälle viikoks tai kahdeks. Pakkaisin kamat, ruuat, lelut, hesarit ja makuualustan. Ostoskärryä vetäen loittonisin äiskän ulottumattomiin. Pois. Kokonaan pois. Siinähän itkis ja valittais. Sit tietäis mitä on olla todella yksin.