Ovikello soi. Äiskä avasi oven ja mä hyppäsin kattoon ketä sieltä tulee. Ensteks näin Jannen ja sen jälkeen Jennin pikku- ihminen sylissä. Jenni laski pikku- ihmisen lattialle. Mä päätin ottaa käpälät alle. Kiisin makkarin sängyn alle kuulostelemaan mitä tuleman pitää. Itkua ei kuulunut. Jäin silti toviksi luuramaan. Äiskä leperteli pikku- ihmiselle; "Saako mummu riisua Nannan tumput?" Se Nanna ei vastannut mitään. Mä aattelin, että sillä on varmaan ääni mennyt, kun äiskä pääsiäisenä sano, ettei ne tuu ku Nanna on kipee. Janne meni kontalleen sen meidän murheenkryynin eteen. Välillä se vilkaisi ohjekirjaa. Sit jatko piuhojen kans. Sillä alko jo posket punottaan, mutta ei se luovuttanut ennenku televisiosta tuli niin litteetä kuvaa etten oo ennen nähny. Äiskä sitä kiitteli ja meni keittään kahvii. Mäkin hiippailin muina miehinä tuolin taakse makoilemaan. Nanna huomas mut. Se oli oppinu juokseen sitten viime kerran. Mä aattelin että pyytäköön ja vaihdoin paikkaa monta kertaa. Sit väsyin. Menin äiskän tyynyn taa nukkumaan. Oikeesti salakuuntelin. Äiskällä riitti juttua. Se yritti kaikki konstit, mutta pikku- ihminen ei halunnu sen syliin. Olin mielissäni. Mua se aina tökkii pois kun haluun olla liian liki. Millon on kuuma, hiki, oon liian painava, sillä on maha kipee, tai se tönöttää tuolisa läppäri sylis. Tekosyitä riittää. Sen kipeitä kinttuja saan kyllä lämmittää niin paljo ku lystää.