Toosan ruudun katse sammui. Ei lennä keihäät enää olkkarissa. Äiskä ihmettelee mitä nyt. Miksi makaan pitkin pituuttani pöydällä. Naukasen: "Et sulla ois jotain katottavaa." Äiskä siihen: "Oot parasta mun elämässä:" Mä: "Luulin et Janne ja Nanna menee edelle." Äiskä: "On ne rakkaita toki." Mä: "Mut mä oon rakkain." Äiskä: "Ja karvaisin." Mä: "Mullapa on häntäkin." Äiskä: "Tunteittesi tulkki." Mä: "Joskus se valehtelee mun tunteist. Puhuu omiaan." Äiskä: "Kaikkien "hännät" puhuu valkoisia valheita." Mä: "Joskus totuus pelottaa liikaa." Äiskä: " Ajan mittaan avoimuus auttaa pelkoon." Mä: "Sit voi värittää valkosen valheen." Äiskä: "Sateenkaaren hehkuvin värein."

Mä painoin vahingossa kaukosäädintä hypätessäni pöydän kautta äiskän viekkuun. "Futista," hihkaisi äiskä. "Ilta pelastettu,"tuumin mä." Elämä kantaa. Telkkari antaa ja ottaa, vai mitä Viivi?  Vau, filosofi kaksiossa, naukasin.