Kamarist syöksy aamulla kuuhullu äiskä. Ainaki musta näytti siltä. Se alko veteleen vaatteit päälle, katso aikatauluu, heitti repun selkään ja meni. Rapusta kuulu töms, töms, töms.

"Se hylkäs mut. Ei ees ruokaa antanu lähties. Sano vaan et mikset Viivi moikkaa huomenii mulle," Mulla mahaa kouras. Parvekkeen ovi oli lukos. Naukasin eetteriin: "Tarviin happee." Häntä laahas mattoo ku raahauduin keittokomeroon naksukulhon ääreen. Naksuist ei tulis ainakaan viikkoon pulaa, huokasin ja hyppäsin pöydälle. Jaksoin just ja just sen loikan. Tuijotin parii hattaraa taivaal. Mietin selviytymis- strategioita. Äänen voimakkuutta täytyi parantaa. Kynnet terottaa naskaleiks. Ehkä saisin lusikan pysymään tassus. Rummuttaisin sillä patterii. Kynsil vois kirjoittaa, jos löytäisin värejä. Naapurit lukisivat mun Help- viestin ja pelastaisivat. Ja Ja...

Otin nokoset. Näin unta äiskän askeleist rapus ku ovi levähti auki. Äiskä syöksy laittaan kahvin päälle. Mä pinkasin naukaseen: "Hirvee nälkä ja paniikki." Äiskä siihen: "Samat sanat. Piti olla ravinnotta labraa varten. Suonia sai herätellä monen pistoksen verran, ennen ku ne suostuivat antamaan verta.

Viimein löyty super- suoni ja viis putkee keikku telineessä. Sen jälkeen otettiin EEG. Läpyskät ei meinannu pysyä hikisessä ihossa ja kone lykkäs neljä epäonnistunutta käyrää. Mä pyysin blogiasi varten yhden mukaan kuvattavaksi."

Lopulta parvekkeellekki pääsi. Siellä komea paisti osu lähes nokkaan. Ajoin sen tupaan ja näytin äiskäl, miten isot kissat pyydystää. Äiskällä valui kyynel poskelle ku se seuras mun touhuu. Sitä säälitti kaunis perhonen. Mulle se merkitsi vain paistii. Oli pakko riepottaa sitä kauan. Härnätä. Nakkoo. Antaa mennä ja tulla. Ja viimein maiskutella jälkiruuaksi. Olinhan mäkin ollu ravinnotta. Pelosta hysteerinen. Hylätty. Onneton. Suunniltani ja viimein turvassa äiskän kainalos.