urheampi kuin koskaan ennen. Äiskä, Janne ja Nanna tulivat kasseineen samalla oven avauksella. Mä menin vastaan. Huomasin pikku- ihmisen ja peruutin olkkariin. Porukka kävi vain kääntymässä, vilkutteli ja sanoi menevänsä vuorenjuureen katsomaan raketteja. Tuokion kuluttua ovi kävi uudelleen. Olin taas vastassa. Näin Nannan silmissä kyyneleet ja kyselin hädissäni mitä nyt, mitä tapahtui? Iso komea räjähdys oli säikäyttänyt Nannan pahanpäiväisesti. Lapsi oli lohduton. Pääsi mummun syliin, sitten isin ja tahtoi heti mun luokse. Yritin lohduttaa parhaani mukaan. Kellin selällään ja halusin rapsutuksia. Aattelin et turkkini silittäminen auttaa säikähtänyttä Nannukkaa. Sisälle pauke ei kuulunut ja Nanna halusi maalata. Rakettien räiske paperilla näytti hienolta. Paukkeen Nanna siveli vedellä pois. Ilta oli niin rauhallinen et mäkin siirtyilin kaksios paikasta toiseen. Lähties vilkutin vieraille.

Mun koettelemukset alkoivat puolen yön maissa. Äiskää tarvitsin monta tuntia. Vielä tänäänkin on jysähdellyt silloin tällöin. Ei siihen totu. En ainakaan mä.

Kaikkee hyvää loppuiltaanne kamut!