Äiskä napsuttaa, lukee iltapäivälehtiä, maksaa laskuja, selaa kissablogeja, areenaa. Mä istun ja anon. Anon ja istun. Naukasen; "Ota äiskä syliin. Pistä pois se kone et mä mahdun mun paikalle." Äiskä kuuroilee. Silmät harittaa. Viivoitettu suunseutu nykii. Jalkaterät heiluu, ees taas, ees taas. Sen naamalla valuu hikihelmiä. Sokrut on vissiin pilvis. Mä otan mun pehmittämisilmeen. Sekään ei auta. Äiskä ei näe mua, ei ymmärrä. Oon ilmaa. Poissa. Näkymätön. Miten ihminen voi olla tommonen. Niin syvällä et mua hirvittää. Entä jos se ei palaa takaisin. Ei koskaan enää ruokaa, ei papuja, ei raikasta vettä, ei puhdasta Hesarii, ei silityksii, rupsutuksii, sylityksii, ei entistä äiskää lain.

Help me!