Illan uutisia kattelles infulenssa unohtu ku ruudus mellasti luonto ihte. Sadetta valui taivaalt metrikaupal. Talot ajelehti vesimassois. Tuuli yltyi hurrikaaniks. Aasias Morakot- taifuuniks. Vuori vyöry hiljaisen 600 asukkaan kylän peitteeks. Kaaosta. Itkua. Valitusta. Kauhua. Epätoivoa. Huutoa. Luonto repi omiaan. Raastoi. Ravisutti. Runnoi. Ei säästänyt ihmisii. Ei eläimii. Mä masennuin ja naukasin: "Tuleeko äiskä Marokot meille. Viekö kaksion mennessään. Hukuttaako meidät. Vai peittääkö mutaan. Ehitäänkö evakkoon. Tiiätkö äiskä?" Äiskä siihen: "Mee Viivi rauhas koriin nukkumaan. Me asutaan geologisesti vakailla seuduilla. Suurten merten ulottumattomissa. Meillä raivoaa vain ukkoset. Ei suuret luonnonmullistukset. Ei ole Pinatupoo. Ei Etnaa. Ei Vesiviusta. Ei Tobaa."

Me nukuttiin loppujen lopuksi hyvin. Kumpikaan ei nähnyt painajaisii. Äiskän turvonneet luomet alkaa aueta. Se päätti ettei lenkkeile tänään ku kinttuja pakottaa. Huomenna sillä on lääkäri. Sit selviää mitä labrat sano.

Äiskä alkaa lukeen kirppikseltä ostamaansa kirjaa. Robert Åsbackan, Urkujenrakentajaa. Kuulostaa mielenkiintoselt. Naukasinki: "Lue mulle ääneen, please." Sen näkee myöhemmin. Ehkä bloginikin viestittää siitä teille. Mä oon ihastunu tähän korielämään. Aattelin ottaa täällä päikkärit. Hei!