Nannan mielestä.

Muumi kirjassa on kuva pahasti säikähtäneestä kissasta. Nanna oli sitä mieltä, että kissa olen minä. Väritys stemmas ja täytyy myöntää että säikähtäessäni minussa tapahtuu jotain samaa. Leijun ilmassa. Karvani tikuttaa. Häntä pörhistyy. Viikset väpättää. Korvat herkistyvät. Kuola valuu. Kurkusta kuuluu kuin ujellus. Silmät säkenöivät. Kynnet naskaloituvat. Jos uhka jatkuu paiskaudun kiitoon. Hakkaan vihollista silmittömän raivon vallassa. Siinä tilassa en luovuta, vaan taistelen kuoloon saakka. Omani tai vihollisen.

Äiskä leikki eilen ainakin puol tuntii piilosta Nannan kanssa. Se istui sängyllään ja laski kädet silmillä kymmeneen. Nanna piiloutui kymmeniä kertoja aina samaan kaappiin, eikä äiskä löytänyt sitä ennenkuin oli tutkinut kamarin jokaisen kolon, lampunvarjostinta myöten. Löytöpalkkioksi äiskä sai alkuun halit. Ja lopulta vihaiseksi muuttuneelta koiralta murinat ja rapsuja. Mä olisin halunnut leikkiin messiin, mut en vieläkään rohjennut olla oma itteni. No, syömässä sentään uskalsin käydä ja kerran patterilla katselemassa ulos.

Tänään olen lämmittänyt äiskän kinttuja kun se on lukenut keittiön pöydän ääressä. Maksapussukan tyhjensin hotkien. Enkä oksentanut niin kuin viimeksi.

Kamut ne on pyhäpäivät kohta historiaa. Tanssitaan kohta tähtien kanssa. Ainakin täällä.