Mä kaipaan tätä hyvin karvottuvaa tuolii. Kaipaan kovasti. Entiselt parvekkeelt näin miten onnettomana se kyhjötti roskalavan kupees. Kysyin äiskält: "Minne se joutuu nyt?" Äiskä siihen: "Ehkä joku ottaa sen omakseen, ellei sen kohtalona on maatua kaatopaikalla."

Voi tuoli parka. Sen kohtalo jäi avoimeks ku muuttomiehet tulivat ja kärräsivät meidät tavaroinemme tänne Vuorenjuureen. Siitä on pian vuosi.

Eilen vaativa ovikellon kilahdus toi kaksioon imurin myyjän. Äiskä oli hövelil tuulel ja antoi imurii esitelleen miehen siivota koko lukaalin. Vuoteesta kimposi vihreälle kankaalle miljoonia pölypunkkeja. Matot luovuttivat näytteeksi monen sentin paksuisen kerroksen mun karvoja ym. Äiskä katteli silmät pyöreenä imurin tuotoksia. Se totesi rakkinetta ohjaillessaan sen käyttökelpoisuuden. Piti ääntäkin sopivana ja teki kaupat. Osamaksulla tietty. Tietää taas mulle vuodeksi nautapäiviä, mut on pölytön koti sen väärti. Jos tuo nyt alkuinnostuksen jälkeen jaksaa mööpeliä liikuttaa. Juuri nyt meidän silmät kutiavat vähemmän. Ovat vähemmän punaiset. Vähemmän turvoksissa. Vähemmän valuvat. Vähemmän kuivat. Oikeastaan lähes normaalit simmut. Mä aattelinkin kuvata laitteen ja esitellä sen teille kamut. Nyt kameran akku on lataukses, joten perästä kuuluu.

Äiskä suorii englannin tunnille. Mä otan täs nokoset ja katon tuleeko vielä courmettia.

Kesäisiä päiviä kamut!