Äiskällä oli heti herättyään metkut mielessä. Tai oikeastaan hurlumhei (äiskän) alkoi jo ilalla jääkiekkomatsin jälkeen. Ensin putosivat kirppikseltä ostetut verhot makkarin ikkunasta. Seuraavaksi äiskä kaivoi kassistaan uudet kirppikseltä ostetut rätin näköiset verhokkeet ja ripusti ne paikoilleen. Ei hyvät, kuulin kommentin. Kävin vilkaisemassa työnsä tulosta ja totesin: ok, sopivat raavittavaksi. Töpöilläkin kynsillä saa tulosta aikaan.
Se eilisestä.
Janne saa kuulemma entiset verhot. Voi olla etteivät kelpaa. Kangas on kuitenkin laadukasta, peittävää, eikä kissan kynnet pysty siihen, ei sitten millään.
Ja siitä aamusta.
Taannoin sisältä pesemättä jäänet ikkunat kuurattiin ennenkuin aurinko alkoi porottamaan. Tovin vaatteita kuivateltuaan ja torkuttuaan, äiskä kaivoi tuon kammottavan rakkineen komerosta ja hurautti käyntiin. Mun ääni vastaan imurin ääni. Siis mun mouruamisesta on jatkuva urputus, mutta että mun pitäisi sietää tuon laulantaa: ei kiitos. Valitsin komeron onkalon, suljin korvat ja toivoin ettei mykellys kestä kauan. Kesti se. Oli taas mun karvaa kaikki paikat täynnä! Muka!
Nyt on niin niin siistiä. Mutta. Ruoka on kortilla. Kukaan ei jaksa käydä kaupassa. Labraan kuulemma pitäisi mennä ja ottaa näytteitä sen tuhanteen putkiloon. Onneksi ei kuitenkaan mun.
Se on sitten äitienpäivä tulossa. Pitääköhän mun ostaa tolle kakku?
Tsau kamut