Tulipa kateltua unia, sano äiskä, ko viimein sain nau`uttua sen ylös sängystään.  Mä jäin kuulolle ja se alotti vuodatuksen: Olin ensi-kodissa töissä. Siellä asusti valtavasti äitejä lapsineen. Ne äidit eivät jaksaneet hoitaa lapsiaan, vaan toivat niitä hoitoon pyhänä, arkena, aamulla, illalla ja yöllä. Lisäksi ne vaativat äiskää oleen niille terapeutti viikosta toiseen. Ne arvostelivat ja haukkuvat äiskää, sen ammattitaidottomuudesta ja siitä että se tekee lapsille huonoa ruokaa. Äiskä eksyi siinä suuressa talossa. Se ei tiennyt minne vie lapset turvaan, ko tarvi ite apua. Äiskä yritti hoitaa vauvoja, mut ne oli niin liukkaita, etteivät pysyneet käsissä. Ne tippuivat äiskältä ammeeseen. Se anto niille tekohengitystä ja yritti saada ne oksentaan veden pois keuhkoista. Tavallisesti sen elvytys onnistu. Niitä vauvoja tuli lisää ja lisää. Äiskä meni solmuun vaipanvaihdossa. Vauvat kakkas joka paikan täyteen, eikä äiskä osannu hoitaa niitä. Sen työkaveritki haukku sitä. Lopulta äiskä sano niille, että nyt riitti. Se iski "hanskat naulaan".  Eikä enää seuraavana päivänä tullu töihin. Kotona se sit mietti miten siellä pärjätään. Sillä oli syyllinen olo. Se meni töihin sairaalaan. Sielläkään se ei muitten mielestä osannu mitään. Se taisteli alkuun, mut lähti taas. Niin se jatku kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Lopuksi äiskä sano, et siinä elämän valinnat syöksy taas kerran sen alitajunnasta sen päälle. Niin se kai jotenki sano. Mä aattelin, et mahto tuntuu tommonen syöksy kauheelle. Jotenki mä diggasin sitä.