Janne sanoi, et loppuviikosta näet taas äiskäsi kaksios ja sen ihanat levottomat varpaat. Uskalsin tulla läppärin ääreen ku ihmiset lähti ulos päivän puuhiin. Janne kelaan ja töihin. Jenni ja Nanna kauppa- asioille, luulisin. Kuulin ku äiskä puhu pitkän puhelun Jannen- ja sit pikku- ihmisen kanssa. Pikku- ihminen vastas muutaman kerran "yhymmm" = kyllä, joo, haluan jne.

Mä en saanut kännykkää korvalleni, vaik olisin niin halunnut kuulla äiskän sanovan. "Mitä äiskän oma pieni kissanpissa. Onko sulla ollut ikävä äiskää?" Niin se aina sanoo, vaik ei kävisi kuin kaupassa. Ja mä tuun viekkuun. Hieron nekkuu äiskän sääriin. Lipasen kielel varpaita, sit ku se on riisunu sukat. Kellin ja ootan masurapsutuksii. Niit tulee tai sitten ei. Välil äiskä ei taivu rapsutuksiin ja silloin saan kuulla. "Sorry Viivi, mut kintut estää hempeilyn." Mä oon valtavan pettyny. Nousen tassuilleni ja rupeen kerjään herkkui. Ja me popsitaan, nautiskellaan, rouskutetaan, maiskutellaan, välil mässäilläänki. Tosin viime vuosina äiskä on ryhdistäytyny, eikä juuri sorru tuohon paheeseen. Kysynki: "Miten niin paheeseen?" Johon äiskä. "Oot tainnut unohtaa jo ne mun sata kiloo. En enää halua niitä "voipaketteja" ympärilleni."

Äiskää vois muistella loputtomiin, mut Banzo vaatii päästä surffaileen koneelle. Se naukas: "Häivy siitä katti kulta, eihän sua oikeesti ole olemassakaan."

Pikku- ihminen isin kanssa uuden kodin parvekkeella. Alakuvassa iki- ihanat varpaat ja mä ihte.