Istun ilkeyttäni kansioitten päällä, ettei äiskä pääse niitä selaamaan. Se riipii vaivalla kasaamistaan "kirjoista" A- nelosia ja sovittelee niitä seinille. Kaikki fotot musta ovat windowsin valokuvamaailmassa ja mä tahdon naamojani ihmisten sekaan. Mulla on oikeus siihen. Mä oikkuilen äiskälle. Se ei tunnu tajuuvan mistä on kyse. Ei auta, vaik revin sänkyy, huudan uusii paprui vaik entiset on puhtaita, yrjöön kahdelle matolle, pyörin hurlumheitä. Vain sohviin en koske. Pelkään et äiskä repii sairaalassa harvenneet hiukset päästään. En jaksais kiillottaa sen kaljua. En kuunnella huutoo, marmatusta, kiroiluu. Aatelkaa se möläytti mulle: "V...n rupinen katti," ku viimeksi käsittelin keinonahkaa olkkaris.

Nyt pitää lopettaa. Kone ei saa, ei saa... niellä tätä.