Atonin säteet valaisevat ja värittävät minut sateenkaaren tavoin. Onneksi UV- säteily on lakannut olemasta vaarallisissa lukemissa. Voin nauttia lekottelustani pelkäämättä karvamelanoomaa. Mietin tässä sääksen poikasta. Eilen äiskä sanoi et se ön löytynyt ja viety hoitoon. Hesarin jutussa oli iso kuva linnusta ja hoitosuunnitelmista. Tänä aamuna äiskä luki Hesarist et sääksi on jouduttu huonon kunnon takia lopettamaan. Mä naukasin: "Miten linnun saa lopettaa?" Äiskä siihen: "Se oli armokuolema. Poikasen mahdollisuudet selvitä huomattiin mahdottomiksi." Mä: "Annat sä mutkin lopettaa jos hoitoja ei oo?" Äiskä: "En oo aatellut asiaa. En tiedä mitä tekisin." Mä: "Entä itses?" Äiskä: "Liian vaikea kysymys Viivi. Oon lukenut paljon eutanasiasta. Joskus jos elämä ja tuskat on sietämättömiä saattaisin omalla kohdalla harkita tai pyytää hoitojen lopettamista... en tiedä sittenkään."

Tää maja me jokatapauksessa pantiin puiksi. Äiskä on nukkunut teltassaan jopa talvella ja vuosia se kuorsas siellä kesäisin et naapurit naureskeli. Äiskää ei haitannut. Happea piti saada ja paljon, eikä siihen ikkunoiden auki pitäminen riittänyt. Mulla on ikävä tuulessa liehuvii verhoi ja suojaisaa koloa parvekkeel.

Nyt heiluu vain pyykit, eikä ne estä tuota atonii porpttamast. Toisaalta oon arestis ku hypin ja keikuin kaiteilla. Annoin äiskän kuvata mua. Annoin sen huudella mulle. Annoin noituu. Hyppäsin alas ja heti ku silmä vältti istuskelin kaiteel taas.

Pöydällä makuu masentaa mielen mut aresti mikä aresti. Mitäs tässä mukisen ja muikistelen. Pomon päätös pitää.