Päätin illalla et annan äiskän katsella unikuvansa rauhassa. En mourunnut. Raavin mattoa vain kerran, mutta muistin: hyzzz...kaksiossa nukutaan. Asetuin aloilleni. Ja pian: kaksiossa kuorsasivat emäntä ja kissa lisää. Lisää. Ja vielä lisää.

Oli hyvin, hyvin hidas aamu. Ihana aamu. Oikein aamujen aamu. Kello tikitti. 11.00, 11.15, 11.30, 11.37, 11.39. Ja sitten. Vihdoinkin. Kuorsaus loppui. Astmapiippu suhisi. Liukuovi metelöi. Äiskä antoi hädintuskin silitykset. Laahusti vessaan. Vesi kohisi. Vaaka kilahti. Kuului onnellinen huudahdus: Viivi mä painan tänään 76.50kg, kuusi kiloo vähemmän ku kesällä. Kohta pitää löytyä egejä uusiin vaatteisiin. Saat lainata mun karvoja, lohkaisin. Joo, kaksiomme villakoirista vois kehrätä lankaa. Kaksi marjaa (harmaata) Vuorenjuuressa. Olisiko somempaa näkyä?

Viipyilevä aamu. Meidän "aamumme."

Jatkamme viipyilevän päivän merkeissä. Äänikirjojako? Niinpä kai. Tai musiikkia. Ehkä? Kaupassa pitäisi käydä. No, ensin sinne. Kamut napsuttelemisiin!