olla kerällä äiskän viekus.

Ikkunaa koristavat muhkeat sadepisarat. Juon noroja silmilläni. Litkin alaspainuneet suuhuni. Tuulen suhina vaimentaa kohinaa korvissani, sanoi äiskä. Vanne pään ympärillä kiristyy; silti valitsin jälleen sisäpäivän, tuo kehottaa napsuttamaan. Mun blogi, yritän naukua; onni on elämä sellaisena kuin se eteen paiskataan, muistelen eilistä haastetta. Puut taipuvat tuuleen. Tuuli nakkoo pisaroita lasiin. Pläts. Räiskis. Loiskis. Kaksios ei tuiki yhtään kynttilää, vaikka laatikko natisee niitten painosta. Äiskää ei huvita tuuskata tulella. Ei huvita kuunnella äänikirjoja. Ei musiikkia. Ei lampsia terveyskeskukseen viemään reseptejä. Ei laittaa ruokaa. Kerällä on kiva olla. Mitä tiukemmalla, sen onnellisempana. Tuuli lakkasi viheltämästä. Korvien sointi koveni. Äiskä nousi. Mittasi verensokerin. Pakko syödä sittenkin. Äiskä kaappasi pakastimesta niitä ikuisia keittojaan. Söi. Otti päikkärit. Joi kaffeet. Päätti sittenkin aloittaa uuden kirjan.

Kamut jatkuvatko teillä kiireet? Mitä se onni oikein on, mä kysyn vain?